Perehdy perinnebiotooppeihin

Julkaisupäivä: 17. kesäkuuta 2022

Opi perinnebiotoopeista

Tämä tietopaketti auttaa sinua tunnistamaan erilaisia perinnebiotooppityyppejä, niille tyypillistä lajistoa sekä suunnittelemaan niiden hoitoa. 

Mitä ovat perinnebiotoopit?

Perinnebiotoopit ovat avoimia tai puustoisia luontotyyppejä, joiden omaleimainen rakenne ja lajisto ovat muovautuneet perinteisen karjatalouskäytön myötä. Laidunnus ja niitto ovat luoneet ihanteelliset olosuhteet valosta, lämmöstä ja avoimuudesta hyötyville kasveille ja hyönteisille. Perinnebiotoopit ovat kaikkein uhanalaisimpia luontotyyppejä Suomessa, suurin osa jopa äärimmäisen uhanalaisia. Myös huomattava osa Suomen uhanalaisista kasvi- ja hyönteislajeista elää perinnebiotoopeilla. Hoitamalla perinnebiotooppeja turvaat uhanalaisen luonnon säilymistä!

Perinnebiotooppien historia

Perinteisen maatalouden aikana eläimet laidunsivat vapaasti metsissä. Pienet peltolaikut ja niittyalueet olivat aidattuina, ja karja päästettiin laiduntamaan niille vasta heinän- ja elonkorjuun jälkeen. Metsälaitumilla ei ollut aitoja, vaan karja sai kulkea niillä vapaasti tai paimenen mukana. Kun vapaa laidunnus kiellettiin, siirryttiin vähitellen tilarajoilta aidattuihin metsälaitumiin. Aidatut hakamaat muodostuivat asutuksen lähipiiriin ja niillä laidunsi tavallisimmin nuorkarjaa ja hevosia tai niitä käytettiin yölaitumina. Metsälaidunnus oli yleistä vielä 1930-luvulla, jolloin laidunnettiin lähes puolta Keski- ja Itä-Suomen metsämaasta, usein entisiä kaskialueita. Metsälaidunnus loppui maatalouden ja metsätalouden kehittymisen myötä lähes kokonaan 1950-luvulla.

2 Hoida suunnitelmallisesti

Miksi perinnebiotooppia on hoidettava?

Perinnebiotooppeja on hoidettava, sillä muuten ne rehevöityvät ja kasvavat umpeen, jolloin niiden omaleimainen lajisto häviää. Perinnebiotoopin hoidon tavoite on siis vaalia luonnon monipuolista lajistoa sekä ihmisen ja karjan luomaa kulttuurimaisemaa. Hoidon perusperiaatteena on poistaa kasvukauden aikana syntyvä kasvimassa laiduntamalla tai niittämällä. Tällöin alue ei pääse rehevöitymään eikä sille muodostu lajistoa tukahduttavaa kariketta.

Perinnebiotooppien säilyttämisessä ja hoidossa keskeiset tavoitteet ovat:

  • kauniin ja vaihtelevan maiseman vaaliminen,
  • monimuotoisen ja uhanalaisen kasvillisuuden ja eliölajiston säilyttäminen,
  • kulttuuriperinnön ja perinteisen taitotiedon ylläpito,
  • kulttuurimaiseman ja muinaisjäännösten suojelu,
  • viihtyisän asuinympäristön ja maaseutumatkailun edistäminen ja
  • maaseudun yrittäjyyden ja työllisyyden tukeminen.

Aloita hoidon suunnittelu tunnistamalla perinnebiotoopin luontotyyppi

Luontotyyppi vaikuttaa siihen, miten perinnebiotooppia on hoidettava. Aloita siis hoidon suunnittelu tunnistamalla alueen luontotyyppi sekä arvioimalla kohteen kunnostus- ja hoitotarve. Tämän jälkeen aseta hoidolle tavoitteet. Suunnittelua varten tarvitset tietoa alueen aiemmasta käytöstä, luontoarvoista, lajistosta sekä lajien menestymiseen vaikuttavista tekijöistä. Voit pyytää tunnistusapua luontotyypistä paikallisilta luontoharrastajilta sekä muilta alan asiantuntijoilta. Oman alueen perinnebiotooppiasiantuntijoita voi hakea ELY-keskuksen asiantuntijahausta osoitteesta Asiantuntijahaku (ahtp.fi). Käytä hakusanoina esimerkiksi perinnebiotooppien hoito -sanayhdistelmää.

Jos et tiedä kohteen lajistosta ja sen erityisvaatimuksista, myös tällöin kannattaa pyytää apua alueesi ELY-keskuksesta. ELY-keskuksesta voit pyytää tietoja myös siitä, onko alueella tehty perinnebiotooppien inventointeja.

Voit näiden lisäksi pyytää neuvojan käymään tilallasi ja suunnittelemaan kanssasi alueen hoitoa.

Perinnebiotoopin luontotyypin tunnistaminen

Alla olevissa diaesityksissä kerrotaan, miten ja mistä lajeista voit tunnistaa perinnebiotoopin luontotyypin. Lisätietoa perinnebiotooppien luontotyypeistä löydät ympäristö.fi-sivustolta.  

Luontotyyppien hoidon erityistavoitteista kerrotaan lisää luvussa 6. 

Puustoiset perinnebiotoopit

Puustoisilla perinnebiotoopeilla hoito tähtää puuston ja niittylaikkujen mosaiikkimaiseen vuorotteluun sekä etenkin kookkaiden vanhojen puuyksilöiden vaalimiseen.

Metsälaitumet

Metsälaitumet ovat väljäpuustoisia alueita. Niillä karja on perinteisesti laiduntanut etäällä asutuksesta.

Tunnista metsälaidun näistä piirteistä:

  • Metsässä on niittymäisiä kasvillisuuslaikkuja
  • Kasvillisuudessa esiintyy laidunnuksesta hyötyviä ruohokasveja
  • Metsässä kasvaa useita puulajeja ja puusto on eri-ikäistä
  • Puuston joukossa esiintyy vanhoja järeitä puita ja lahopuita
  • Metsässä on runsas sienilajisto ja suuria muurahaispesiä

Umpeenkasvaneen metsälaitumen tunnistat näistä piirteistä:

  • Katajia on runsaasti.
  • Puustorakenne on vaihtelevaa ja se muodostuu osaksi isoista ja lahoavista lehtipuista.
  • Lämpöä ja valoa vaativia marjavia lajeja on runsaasti.
  • Alueella on isoja, paksuoksaisia kuusia.
  • Alueen pitkäaikainen, mutta loppunut laidunnus näkyy pensaskerroksen niukkuutena ja isompien puiden alaoksien vähyytenä.
  • Varpuja, kuten mustikoita, puolukoita ja kanervia, on vähän.
  • Alueella on pieniä niittykasvillisuuslaikkuja sekä yksittäisiä lehdespuita.

Metsälaitumet poikkeavat talousmetsistä, sillä niiden puusto on vaihtelevan ikäistä ja aukkoista. Siellä täällä voi esiintyä pienehköjä niittymäisiä kasvillisuuslaikkuja. Metsälaitumen aluskasvillisuudessa vallitsevat normaalit metsälajit ensi sijassa metsätyypin mukaan. Niittykasvit ja muut erityiset lajit menestyvät lähinnä puuston aukkopaikoissa. Metsälaitumen lajisto on muihin perinneympäristöihin verrattuna tavallisesti suhteellisen niukka.

Metsälaitumen kasvilajisto riippuu ensisijaisesti metsätyypistä. Nurmirölli sekä rehevöitymistä ilmentävät niittynurmikka ja rönsyleinikki ovat tavallisia metsälaidunnuksesta hyötyneitä kasveja. Ahomansikka, nurmitädyke, päivänkakkara, niittyhumala ja niittyleinikki viihtyvät metsälaitumien aukioilla ja laiteilla. Niittyihin verrattuna metsälaitumien lajisto on lehtoja lukuun ottamatta kuitenkin niukkaa. Kasvillisuuden heinävaltaisuus ei aina ole merkki aikaisemmasta laidunnuksesta, sillä esimerkiksi metsälauha ja monet kastikat hyötyvät metsänhakkuusta. Nykyiset metsälaitumet ovat useimmiten luonteeltaan laidunnettujen talousmetsien kaltaisia.

Metsälaitumen ominaispiirteisiin kuuluvat myös karjapolut ja muurahaispesät sekä karjan aiheuttamat vikaisuudet puissa. Eläimet ovat syöneet alaoksia niin, että metsän läpi näkee. Kaikkein edustavimmat kohteet voidaan säilyttää ja ennallistaa perinteisiksi metsälaitumiksi, mikäli käytettävissä on laiduneläimiä, nautakarjaa, hevosia tai lampaita.

Puustoltaan ja kasvillisuudeltaan hyvin yksipuolisia laidunmetsiä ei kuitenkaan kannata hoitaa metsälaitumina. Myöskään metsäojitetut alueet eivät sovellu metsälaitumiksi.

Hakamaat

Hakamaille on ominaista niittylaikkujen ja puuryhmien vuorottelu. Hakamaalla puuston peittävyys on enintään kolmannes alasta. Puusto on lehtipuu- tai mäntyvaltainen, kuusia on yleensä vain siellä täällä. Yksittäiset järeät, oksikkaat ja leveälatvuksiset puut erottuvat selvästi. Lisäksi esiintyy katajia ja muita pensasryhmiä sekä runkomaisia pihlajia ja raitoja. Niittykasvillisuus on aina metsäkasvillisuutta runsaampaa. Sen aluskasvillisuudessa viihtyvät niityille luonteenomaiset kasvit ja hyönteiset. Haitallisesta rehevöitymisestä kertovat koiranputki, kylä- ja niittynurmikka, pihatähtimö, valkoapila ja nokkonen. Hakamaata luonnehtivat avoimuus, valoisuus ja monivivahteisuus.

Hakamaiden tyypillisiä kasvilajeja ovat nurmirölli, lampaannata, poimulehdet, ahomansikka, metsäkurjenpolvi, nurmitädyke, ahomatara, niittyhumala ja nurmitatar. Haitallisesta rehevöitymisestä kertovat koiranputki, kylä- ja niittynurmikka, pihatähtimö, valkoapila ja nokkonen.

Nykyään hakamaita esiintyy pääasiassa kylvönurmen tai rantalaitumen puustoisina laiteina tai metsäsaarekkeina, jotka toimivat karjan suojapaikkoina. Useimmat hakamaat ovat metsittyneet ja muistuttavat puustoltaan metsälaitumia. Metsittyvät niityt saattavat puolestaan vaikuttaa hakamaisilta, joskin nuori ja tasaikäinen puusto erottaa ne aidosta hakamaasta.

Omaleimainen aluskasvillisuus muodostuu kasvupaikan ravinteisuuden, laiduntavan eläinlajin ja laidunpaineen mukaan. Niittylajisto on metsäkasvillisuutta runsaampaa. Rehevillä kasvupaikoilla kasvillisuus on lehtomaista, mutta pensastoa on vähän karjan syönnin ja kulutuksen vuoksi. Kookkaat metsäheinät ja -ruohot häviävät vähitellen karjan ravinnoksi. Niiden sijaan pienheinät levittäytyvät peittäväksi matoksi ja pienruohot laajentavat laikkujaan. Hakamaa on usein melko kivikkoinen. Maisemaan kuuluvat usein myös erilaiset perinteisen maankäytön merkit, kuten kivi- ja riukuaitaukset ja karjakujat sekä kivirauniot. Hakamaita on koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Vallitsevin tyyppi on sekapuustoinen, useimmiten lehtipuuvaltainen hakamaa.

Hakamaita voidaan hoitaa sekapuustoisina tai yhtä valtapuuta suosien. Koivu- tai harmaaleppähaat ovat perinteisiä suomalaisia hakatyyppejä. Entisaikaan kainuulaisilla lepikkoniityillä harmaalepät jätettiin kasvamaan 5–10 metrin välein, jolloin heinän kasvu oli runsainta. Tätä periaatetta on hyvä noudattaa edelleen harmaaleppähaan kunnostuksessa. Tammihaat ovat Suomessa varsin harvinaisia ja luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaita. Niiden luontoarvot säilyvät parhaiten laiduntamalla, joskin laidunnus voi estää uusien tammentaimien kasvun. Voit tarvittaessa suojata tammentaimia aitaamalla.

Lehdesniitty

Lehdesniityllä vuorottelevat laikuittaisesti ja puistomaisesti avoimet niityt sekä pensas- ja puuryhmät. Niittyä on pinta-alasta usein 2/3 ja puustoa 1/3.

Tavallisimmat lehdestetyt puulajit ovat koivu, tervaleppä ja jalot lehtipuut. Ne ovat mutkaisia ja haarautuneet kynttelikkömäisesti, joskus lahovikaisia, mutta usein poikkeuksellisen pitkäikäisiä. Lehdesniittyjä esiintyy yleensä melko rehevillä ja tuoreilla mailla lähellä rantoja. Parhailla lehtomailla lehdesniittyjen lajisto on hyvin monimuotoista. Tyypillisiä kasveja ovat kämmekät, vuokot ja monet kellot. Puiden varjossa kasvaa varsinaisia metsälajejakin. Huomattavan paljon tavataan myös lintuja, hyönteisiä, kotiloita ja maaperäeläimiä.

Avoimet perinnebiotoopit

Avoimia perinnebiotooppeja hoidettaessa pyritään estämään alueen umpeenkasvu, elvyttämään alueen kasvilajistoa ja ylläpitämään avonaista sekä näkyvää maalaismaisemaa.

Tuoreet niityt ja kedot

Tuoreet ja kuivat niityt ovat eliölajistoltaan rikkaimpia luontotyyppejämme. Ne ovat syntyneet aikanaan raivaamalla ja kaskeamalla. Säännöllinen niitto ja laidunnus ovat vähentäneet maaperän ravinteisuutta ja ylläpitäneet avoimuutta sekä valoisuutta, mikä on rikastuttanut niittyjen kasvilajistoa. Monipuolinen kasvilajisto ja suotuisa pienilmasto ovat puolestaan edellytys päiväperhosten, kovakuoriaisten ja pistiäisten lajirunsaudelle. Tuoreita niittyjä esiintyy kaikilla kivennäismaalajeilla koko maassa. Tyypillisiä tuoreiden niittyjen kasveja ovat mm. nurmirölli, punanata, purtojuuri, nurmitatar, päivänkakkara ja niittyleinikki. Kedot ovat kuivien, hiekkaisten tai kallioisten maiden sekä toisinaan moreenimaiden niittyjä ja niitä on aiemmin käytetty etupäässä laitumina. Kedot painottuvat etelään, mutta niitä esiintyy koko maassa. Runsaslajisimmat kedot löytyvät lounaissaaristosta ja rannikolta. Ketojen kasvillisuudessa voi esiintyä runsaasti yksi- ja kaksivuotisia lajeja. Tyypillisiä ketojen heiniä ovat lampaannata ja tuoksusimake ja kukkivista ruohokasveista mm. huopakeltano, ketoneilikka, kissankäpälä sekä mäkitervakko.

Merenrantaniityt

Merenrantaniityt ovat syntyneet suojaisten rantojen hienojakoiselle maalle, missä veden korkeusvaihtelut sekä jäiden liikkeet pitävät kasvillisuuden avoimena. Monin paikoin myös niitto ja laidunnus ovat estäneet rantaniittyjä pensoittumasta. Samalla niittyala on laajentunut maalle päin. Parhaimmillaan merenrantaniityt voivat olla hyvinkin laajoja ja tasaisia, lähes puuttomia ja pensaattomia alueita.

Merenrantaniittyjen kasvillisuus muodostaa vyöhykkeitä alimman ja ylimmän vesirajan välisellä alueella. Matalassa vedessä kasvaa tavallisesti luikkia, kaisloja sekä järviruokoa. Varsinaiset rantaniityt sijaitsevat keskivesitason yläpuolisella maarannalla, ja tyypillisiä lajeja ovat meri- ja rantaluikka. Seuraavina tulevat vastaan rönsyröllin, sarojen, suolavihvilän ja luhtakastikan, punanadan ja lopulta suurruohojen luonnehtimat vyöhykkeet. Monipuolisinta ja värikkäintä merenrantaniittyjen kasvillisuus on maarannan keski- ja yläosissa, missä kukkivat mm. ketohanhikki, iso- ja pikkurantasappi, ruijanesikko, vilukko, isolaukku, hiirenvirna ja lehtovirmajuuri.

Merenrannoille voi syntyä pienialaisia suolamaita meriveden haihtumisen seurauksena. Karjan tallaus ja maaperän rikkoutuminen edesauttavat suolamaiden muodostumista, ja paljastuneille laikuille voi ilmestyä harvinaistuneita suolakkomaiden kasvilajeja, kuten suolayrtti, suolasolmukki ja luotosorsimo.

Järven- ja joenrantaniityt, jokivarsien tulvaniityt

Järven- ja joenrantaniityltä voidaan erottaa vedeltä maalle varsinaisten vesikasvien alue sekä järvikortteen, järviruo’on, suursarojen, kastikoiden ja pajujen vyöhykkeet. Rantakukka, raate, ranta- ja terttualpi, suoputki, kurjenjalka ja mesiangervo tuovat väriloistoa heinämäisten kasvien sekaan. Eteläisen Suomen jokivarsilla esiintyy vesirajassa esimerkiksi viiltosaraa sekä ruokohelpi-, kalmojuuri ja keltakurjenmiekkakasvustoja. Näiden yläpuolella kasvaa tavallisimmin mesiangervoa ja nurmilauhaa.

Joenvarsiniityt

Joenvarsiniittyjen kasvillisuusvyöhykkeet ovat yleensä kapeita ja katkonaisia ja niiden lajisto vaihtelee eri puolilla Suomea. Eteläisen Suomen jokivarsilla esiintyy vesirajassa esimerkiksi viiltosaraa sekä ruokohelpi-, kalmojuuri ja keltakurjenmiekkakasvustoja. Näiden yläpuolella kasvaa tavallisimmin mesiangervoa ja nurmilauhaa. Monimuotoisinta kasvillisuus on kuitenkin rannan yläpuolisilla tuoreilla ja kuivahkoilla niityillä. Pohjoisemmat jokivarret ovat kasvillisuudeltaan samantyyppisiä. Alinna on vesi- tai viiltosaravyöhyke ja sen yläpuolella esiintyy korpikastikkaa tai ruokohelpeä ja mesiangervo- tai nurmilauhavaltaista niittyä.

Järvenrantaniityt

Järvenrantaniityillä kasvillisuusvyöhykkeet ovat leveämpiä ja lajisto monimuotoisempaa kuin joenvarsiniityillä. Järvenrantaniityt ovat useimmiten syntyneet järvenlaskujen seurauksena. Nykyään järvenrantaniityt ovat vähentyneet hoidon puutteessa. Etenkin matalakasvuiset, heinä-, sara- ja vihvilärantaniityt ovat harvinaisia. Suursararantaniityt ovat yleisimpiä, ja usein niiden ulkopuolella kasvaa järviruokoa, järvikaislaa ja järvikortetta. Rannan yläosissa voi esiintyä korkeakasvuisia kastikka-, nurmilauha- tai mesiangervovaltaisia niittyjä. Joskus laidunnettuun rantaniittyyn liittyy tuoretta pienruohoniittyä.

Tulvaniityt

Tulvaniityt ovat jokivarsien luontaisia niittyjä, joiden kasvillisuus on vyöhykkeistä ja sitä ravitsee tulvan kasaama liete. Tulvan ansiosta tulvaniityt eivät sammaloidu eikä niille muodostu turvetta. Nykyään tulvaniittyjen luonnollinen tulvarytmi on häiriintynyt jokien säännöstelyn ja ruoppausten vuoksi. Hyvin säilyneitä tulvaniittyjä tapaakin enää vain pohjoisten luonnontilaisten jokien varsilla tai jokien säännöstelemättömillä osuuksilla. Tulvaniittyjen märät ja kosteat järvikorte-, suursara- ja kastikkavyöhykkeet säilyvät useimmiten avoimina ilman hoitoakin. Sen sijaan ylimpien vyöhykkeiden runsasruohoiset niittytyypit tarvitsevat perinteistä käyttöä.

Kulttuuriympäristöt ja muinaiskohteet

Kulttuuriympäristöissä ja muinaismuistokohteissa on usein myös perinnebiotoopeille tyypillistä lajistoa. Näillä kohteilla on yleensä erittäin hyvät olosuhteet niittykasvillisuuden syntymiselle ja säilymiselle. Osa kasvilajeista voi olla hyvinkin vanhaa lajistoa, joten näiden alueiden arvo on kulttuurihistoriallisesti monella tapaa merkittävä. Yleensä niin sanottu hallittu hoitamattomuus tai hoito perinteisin menetelmin on paras valinta tällaisille kohteille.

Suoniitty

Suoniityt ovat niittämällä, laiduntamalla ja erilaisten kastelumenetelmien avulla hyödynnettyjä, yleensä avoimia soita. Poronhoitoalueella porot ovat korvanneet metsäpeuran soiden laiduntajana, ja samanlainen mutta voimakkaampi vaikutus on ollut karjan laidunnuksella. Sekä laidunnus että niitto vähentävät puiden ja pensaiden määrää alueella, jolloin kertyvän karikkeen määrä ja turpeen muodostus vähenevät, ruskosammalet runsastuvat, ja varsinkin lettosoilla lajiston monimuotoisuus kasvaa. Myös pohjakerroksen turvelaikuilla ja lannalla esiintyvät lajit lisääntyvät. Niiton vaikutus pohjakerrokseen on laidunnusta vähäisempi, mutta toisaalta niitetty suo erottuu maisemasta ja houkuttelee luontaisia laiduntajia.

Jos jatkat aiemman perinnebiotoopin hoitoa

Perinnebiotooppia kannattaa hoitaa samalla tavalla kuin aiemmin, varsinkin jos hoito on ollut yhtäjaksoista jo vuosikymmeniä eikä hoitotapa ole rehevöittänyt aluetta. Hoitotavan muuttaminen erilaiseksi saattaa johtaa huonoihin tuloksiin ja heikentää alueella aiemmin viihtyneiden niittylajien elinmahdollisuuksia. Mieti hoidon suunnittelussa, onko sen tavoitteena kasvillisuuden monimuotoisuuden edistäminen vai kohteella mahdollisesti elävien, harvinaisten hyönteislajien elinolojen turvaaminen.

Jos aloitat hoitamattoman perinnebiotoopin hoidon

Pitkään hoitamattomilla ja uudelleen käyttöön otettavilla alueilla hoidon suunnittelussa voit pohtia erilaisia vaihtoehtoja. Huomioi, että alueen peruskunnostaminen on aluksi tärkeintä.

Huomioi hoitomenetelmän valinnassa se, että niitto ja laidunnus ovat toisiaan täydentäviä, eivät toisiaan korvaavia menetelmiä. Niittämällä voit poistaa kaiken niittokorkeuden ylittävän kasvillisuuden, kun taas laidunnuksessa eläimet valikoivat syömänsä kasvit. Lisäksi niitto vähentää maaperän ravinteisuutta tehokkaammin kuin laidunnus, kunhan niittojäte kerätään perinnebiotoopilta pois. Laiduneläimet edistävät kasvien leviämistä ja tallaus rikkoo maaperää, mikä helpottaa siementen itämistä.

Hoidon suunnitteluun vaikuttavat myös käytettävissäsi olevat voimavarat; työvälineet ja tekijät sekä saatavilla olevat laiduneläimet ja niiden tarpeet.

Tee hoitosuunnitelma

Tee alueelle hoitosuunnitelma ja kirjaa hoitotoimenpiteet esimerkiksi lohkokirjanpitoosi. Kerro hoitosuunnitelmassa yleispiirteinen kuvaus kohteen luonnonoloista, tiedot kohteen aiemmasta käytöstä sekä kohteen kasvi- ja eläinlajistosta. Halutessasi voit liittää mukaan selventäviä valokuvia eri toimenpidealueista ja kohteella sijaitsevista rakennelmista, kuten ladoista tai perinteisistä aidoista.

Voit tehdä hoitosuunnitelman itse tai yhdessä neuvojan kanssa. Jos teet suunnitelman neuvojan kanssa, varmista, että perehdyt siihen myös itse huolellisesti. Neuvojia voit etsiä Neuvojarekisteristä.

Kun teet hoitosuunnitelmaa:

  • Kerro kohteesta yleiskuvaus: perinnebiotooppityyppi, lohkojen puulajisuhteet, maastonmuodot ja korkeuserot.
  • Selitä hoidon tavoitteet ja vaikutukset ympäristöön. Selitä hoitotoimet lohkokohtaisesti ja niiden työläyteen vaikuttavat asiat.
  • Listaa alueen huomionarvoiset kasvi- ja eläinlajit.
  • Ilmoita, jos kohde on luokiteltu arvokkaaksi perinnemaisemaksi tai jos kohde sijaitsee arvokkaalla maisema-, Natura-, muinaismuisto- tai suojelualueella.
  • Laadi hoitamisesta vuosittainen aikataulu.
  • Ilmoita raivattava alue ja siltä poistettavat puulajit ja pensaat.
  • Kerro, miten käsittelet raivausjätteet.
  • Kerro, jos poistat ongelmankasveja (ruusupensas, vadelma, koiranputki, sananjalka).
  • Ilmoita niittomenetelmät, -ajankohdat ja -jätteen käsittely.
  • Kerro laidunnustapa, -aika, laiduneläimet ja niiden määrä. Mieti, mikä eläin olisi ominaisuuksiltaan sopivin laiduntamaan aluetta.
  • Laadi suunnitelmakartta, joka sisältää:
    • vuosittain kunnostettavat aidat
    • uusien aitojen pituudet ja sijainti
    • rajatut toimenpidelohkot (voit käyttää pohjana peruslohkokarttaa tai peruskartan suurennosta)

3 Peruskunnosta

Peruskunnostuksen tavoitteena on palauttaa hoitamattomana ollut perinnebiotooppi mahdollisimman lähelle alkuperäistä tilaa. Peruskunnostus on välttämätöntä muun muassa ruovikoituneilla ja pensoittuneilla rantaniityillä, heinän ja taimikon tai katajien valtaamilla kedoilla sekä tuoreilla niityillä ja metsittyneillä hakamailla.

Peruskunnostukseen kuuluvat puuston ja pensaiston raivaus sekä ei-toivotun kasvillisuuden poisto. Peruskunnostus parantaa usein jo lyhyessä ajassa perinnebiotoopin olosuhteita ja edesauttaa perinteisten lajien palautumista. Kunnostetulta alueelta voi löytyä siltä hävinneiksi luultuja kasveja, jotka ovat sinnitelleet muun varjostavan kasvillisuuden joukossa tai maaperän siemenpankissa.

Kunnostettavan perinnebiotoopin kasvillisuuden rakenne voi palautua noin kymmenessä vuodessa, jos umpeenkasvaneen niityn kasvilajisto on pääosin tallella. Runsasravinteisilla paikoilla kasvillisuus ei kuitenkaan aina palaudu entisen kaltaiseksi tehokkaasta jatkohoidosta huolimatta.

Raivaa puut ja pensaat   

Voit raivata puuston ja pensaikon valtaaman perinnebiotoopin joko kerralla tai useamman vuoden aikana. Kertaraivauksen jälkeinen ravinnepurkaus sekä valon lisääntyminen saavat helposti ongelmakasvit rehottamaan, joten raivaus kannattaa tehdä vaiheittain.

Poista umpeutuneilta niityiltä juuri- ja kantovesoja tuottavat lehtipuut ja kuuset. Säästä vanhat lehtipuut ja lahopuut. Jätä laidunniityille puuryhmiä laiduneläinten suojaksi. Huolehdi puuston raivauksen jälkeen tehokkaasta jälkihoidosta, joka pitää kurissa lehtipuiden juuri- ja kantovesat. Laiduntaminen on tehokas jälkihoitokeino.

Raivausvälineet ja niiden käyttökohteet

  • Moottorisaha – kookkaat puut
  • Raivaussaha – pienpuusto ja pensaat
  • Käsisaha/pensassakset/oksaleikkurit – tiheä katajikko
  • Traktori/mönkijä – laajojen ja tasaisten alueiden pensaiden poisto
  • Niittosilppuri/lautas- ja lieriöniittokone – ohuiden vesojen poisto
  • Käsin voi repiä nuoria puita, pensaita ja katajikkoa
  • Muita tarpeellisia välineitä: rautakanki, lapio, kuokka ja pensasleikkuri
  • Huomioi: raivausveistä ja vesuria käytettäessä kannot jäävät helposti liian teräviksi, jolloin ne ovat haitaksi laiduneläimille.

Kerää raivausjäte pois mahdollisimman tarkasti. Älä kasaa raivaustähteitä arvokkaan ketokasvillisuuden päälle vaan esimerkiksi jo raivatuille katajikon pohjille. Raivaustähteitä voi käyttää esimerkiksi hakkeena tai polttopuuna.

Saaressa sijaitsevalla perinnebiotoopilla raivausjätteen voi polttaa esimerkiksi syksyllä, kun maa on kylmää ja kosteaa. Huomioi, että suojelualueella rauhoitusmääräykset ja muinaismuistoalueiden määräykset voi rajoittaa raivausjätteen polttamista.

Poista kannot tai käytä lahopuuna

Poista kaadettujen puiden kannot etenkin niitettäviltä kohteilta. Ennen poistamista nujerra kannot säännöllisellä vesomisella. Kaulaaminen nopeuttaa kannon tuhoutumista, sillä pystyyn kuolleen kaulatun puun kantokin on kuollut eikä enää veso. Poista kuolleet kannot jyrsimällä tai irti kiskomalla. Täytä tyhjät kuopat täytetään mineraalimaalla. Jos et poista kantoja, sahaa ne poikki mahdollisimman alhaalta, jotta ne eivät haittaa niittämistä.

Huomioi kuitenkin, että lahopuu on hyväksi perinnebiotoopin monimuotoisuudelle. Jos alueella on vähän lahopuuta, lisää sen määrää jättämällä isoja kantoja ja puiden oksia lahoamaan. . Kerro kuitenkin hoitosuunnitelmassa miksi teet näin. Havupuut lahoavat hitaammin, joten suosi lahopuuna mieluummin lehtipuita.

Kaulaa haavat ja harmaa- ja tervalepät

Kaulaa runsaasti juurivesoja muodostavat haapa ja harmaa- ja tervaleppä muutama vuosi ennen puiden kaatamista. Tee kaulaus vesurilla riittävän syvältä nilan alta koko puun ympäri veistäen. Kaulauksen leveys on vähintään 20 cm. Kuivata kaulattu puu pystyyn ja kaada se, kun kaarna irtoaa käsin repimällä. Kaulaamisen aikana puun kuorikerroksessa tapahtuva oksiston ja juuriston välinen ravinteiden kuljetus estyy. Lopulta juuristo näivettyy ja lakkaa vesomasta. Vedenkulkuun toimenpide ei vaikuta, sillä vesi kulkeutuu puuosaa pitkin.

Jos alueella on vähän lahopuuta, voit tuottaa sitä myös kaulaamisella. Voit kaulata yksittäisiä puita niin, että jätät ne lahoamaan pystyyn. Lahopuiksi sopivat haapojen ja leppien lisäksi koivu ja kuusi.

Poista ongelmakasvit

Hoidon puutteessa perinnebiotoopin valtaavat kookkaat ja kilpailullisesti voimakkaat lajit. Tällaisia lajeja ovat muun muassa koiranputki, mesiangervo, nokkonen, ohdakkeet, vuohenputki, sananjalka, vadelma, lupiini, punalehtiruusu sekä heinistä järviruoko, hietakastikka ja nurmilauha. Ongelmakasvit saadaan kuriin säännöllisen niiton ja laidunnuksen avulla, mutta hoidon ensimmäisinä vuosina niitä kannattaa poistaa tehokkaasti. Niittäminen parhaaseen kukinta-aikaan edistää monien kasvien hävittämistä.

  • Tiheä ruovikko ja muu korkea kasvillisuus: niitä ensimmäisenä kesänä vähintään 2–3 kertaa ja poista niittojäte huolellisesti koko alueelta. Jos alueelta on hankala kuljettaa niittojäte pois, voit myös murskata sen niittomurskaimella.
  • Koiranputki: syötä laiduntaville eläimille.
  • Nurmilauha: kaiva lapiolla tai traktorin kauhalla ylös.
  • Tiheät vadelmakasvustot: poista raivaussahalla tai käsin kiskomalla.
  • Nokkonen: niitä eläimille.
  • Sanajalka: tukahduta kepittämällä kasvin varret kumoon, jolloin uusien versojen ilmaantuminen hidastuu.
  • Muista torjua myös vieraslajeja! Haitallisia vieraslajeja ovat muun muassa kurtturuusu, jättipalsami, lupiini ja jättiputki. Helposti alueen pusikoitumista aiheuttavia torjuttavia lajeja ovat myös terttuselja, isotuomipihlaja ja kurtturuusu. Lue lisää vieraslajien torjunnasta vieraslajit.fi

4 Hoida laidunnuksella

Laidunnuksen pääasiallisena tavoitteena on maiseman- ja luonnonhoito. Monimuotoisuutta ylläpitävä laidunnus perustuu siihen, että laiduneläimet elävät ja kasvavat perinnebiotoopin tuotolla. . Älä siis käytä lannoitteita, torjunta-aineita ja lisärehua, koska ne rehevöittävät aluetta ja köyhdyttävät eliölajistoa. Ravinnon loppuessa eläimet siirretään pois laitumelta sen sijaan, että niille annettaisiin lisäruokaa. Perinnebiotooppi on aidattava erilleen viljelylaitumista. Karjan satunnainen vaeltelu alueella tai sen käyttö pelkästään yölaitumena eivät ole perinnebiotoopin hoitoa.

Laidunnus on luontevin tapa hoitaa perinnebiotooppeja ja etenkin puustoisilla kohteilla se on ainoa mahdollinen hoitotapa. Laidunnus lisää kasvupaikan valoisuutta ja lämpöä sekä vähentää maaperän ravinteisuutta, jolloin perinteisemmät ja vähäravinteisuuteen tottuneet lajit pääsevät kasvamaan. Karjan tallaus paljastaa maanpintaa, mikä helpottaa toivottujen kasvilajien siementen itämistä. Laidunnuksessa eläimet syövät kasvillisuutta vähitellen, epätasaisesti ja valikoiden. Tästä syystä laidunnuksen vaikutukset ovat erilaiset kuin niiton, joka poistaa kaiken kasvillisuuden yhdellä kertaa.

Katso lisätietoja Sopimuslaidunnusopas (pdf) & Laidunpankki.fi-verkkosivustolta.

Laiduneläinten erilaiset tarpeet

Lampaat

Lampaat valitsevat tarkkaan syömänsä kasvit. Lampaat suosivat erityisesti hentoja ruohokasveja ja heiniä, joten ne eivät sovi herkille perinnebiotoopeille. Aikainen laitumelle lasku tehostaa lampaiden laidunnusta. Lampaat ovat tehokkaita vieraslajien torjunnassa, sillä tykkäävät syödä esimerkiksi jättipalsameja. Vesakontorjunnassa lampaat ovat erityisen tehokkaita. Ne selviytyvät hyvin vähätuottoisillakin mailla, jos käytettävissä oleva laidunala on riittävän laaja. Lampaat tarvitsevat kuitenkin myös suojaa ja varjoa sekä vaihtelevaa maastoa. Lampaat sopivat parhaiten kuivien niittyjen ja hakamaiden laiduntajiksi. Ne välttelevät märkiä ja kosteita maita, kuten rantaniittyjä. Hehtaarin niitty riittää noin 2–5 uuhelle karitsoineen kesälaitumeksi, riippuen kasvillisuudesta. Maisemanhoitajiksi sopivat parhaiten aikuiset uuhet, sillä karitsat vaativat kasvaakseen rehevää ja loisista vapaata laidunta.

Naudat

Naudat valikoivat ravintoaan vähemmän kuin esimerkiksi lampaat ja hevoset. Naudat syövät pääasiassa heiniä ja muita ruohokasveja, mutta myös puiden ja pensaiden lehtiä. Naudat karttavat laiduntamista lannan ja virtsan tahrimilla paikoilla, joten laitumille muodostuu ns. hylkylaikkuja. Maastoon syntyy polkuja, sillä naudat käyttävät samoja kulkureittejä. Laiduntamiseen soveltuvat kaikki nautarodut. Parhaita ovat alkuperäisrodut, sillä ne ovat kevyempiä ja ravintotarpeeltaan vaatimattomampia kuin pitkälle jalostetut eläimet. Myös lihakarjarotujen edustajat sekä lypsykarjarotujen hiehot ja vasikat sopivat hyvin perinnebiotooppien hoitoon. Laidunalaa naudat tarvitsevat 1–2 hehtaaria eläintä kohden.

Hevoset

Hevoset ovat lähes nautakarjan veroisia luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjinä. Ne syövät pääasiassa heiniä ja erilaisia ruohoja, mutta niille kelpaavat myös puiden lehdet ja kuoret. Hevoset pystyvät käyttämään hyödykseen varsin karkeaakin kasvimassaa ja syömään laitumet hyvin tarkkaan. Hevoset laiduntavat mieluiten kuivahkoilla, kovapohjaisilla niityillä, mutta toisaalta ne menevät myös veteen syömään etenkin järviruokoa. Laidunta hevoset tarvitsevat 1–2 ha/eläin.

Vuohet

Vuohet syövät mieluummin puiden lehtiä ja kuorta kuin ruohoja, joten ne ovat lampaitakin tehokkaampia pensoittuneiden alueiden hoidossa. Vuohilla on kapea turpa, joten ravintokasvien valikoiminen käy vaivatta. Niille maistuu myös monien muiden laiduneläinten karttama mesiangervo. Vuohet soveltuvat lähinnä umpeutuneiden kohteiden peruskunnostukseen ja lisälaiduntajiksi. Huomioi myös, että vuohien laidunalueen aitaaminen on suunniteltava ja toteuttava tarkasti, sillä ne karkaavat helposti.

Yhteislaidunnus

Yhteislaidunnuksessa laidunnetaan kahta tai useampaa eläinlajia samalla laidunalueella yhtä aikaa tai peräkkäin. Yhteislaiduntamiseen voidaan käyttää lampaita ja hiehoja tai lampaita ja emolehmiä vasikoineen. Hevoset, naudat ja lampaat pärjäävät myös hyvin kaikki samalla alueella. Yhteislaitumilla laidunalue kuluu tasaisemmin ja hylkylaikkujen määrä vähenee.

Suunnittele laidunnuspaine ja -kierto

Laidunnuspaineella tarkoitetaan laidunnuskauden aikaista eläinmäärää tiettyä pinta-alaa kohden. Laidunnuspaineella vaikutetaan siihen, miten tarkkaan kasvillisuus tulee syödyksi. Varsinkin kunnostusvaiheessa olevalla alueella laidunnuspaine saa olla korkeampi kuin hyvin hoidetulla alueella. Toisaalta jatkuva ja liian voimakas laidunnus ja versojen toistuva syöminen estää kukinnan ja siementuoton. Ylilaidunnus vähentää selvästi niittykasvillisuudesta riippuvaisten hyönteisten, etenkin perhosten ja mesipistiäisten määrää, mutta toisaalta alilaidunnuksestakaan ei ole alueen hoidon kannalta hyötyä.

Luonnon monimuotoisuudelle on eduksi, jos aluetta ei laidunneta kauttaaltaan samalla tehokkuudella. Laidunnuspaine määräytyy eläinlajin tai -rodun sekä kohteen kulutuskestävyyden ja hoitotilanteen mukaan. Eläinten hyvinvointi ja kasvu ovat myös tärkeitä laidunnuspaineen suunnittelussa. Laidunnuspaineen säätely on riippuvainen laiduneläinten lisäksi säistä, kohteen kasvillisuudesta ja aiemmasta hoidosta sekä laidunkauden pituudesta. Hoidon edetessä tarkkaile laidunnuspainetta ja sen vaikutuksia usein, sillä perinnebiotoopin lajisto on herkempi. Varaudu siihen, että laidunnuspainetta on muutettava jo kesän aikana.

Vinkki: kun voikukka kukkii, laske eläimet laitumelle.

Sopivaksi arvioidusta laidunnuspaineesta huolimatta maasto voi paikoin kulua voimakkaastikin tai jäädä alilaidunnetuksi. Hetkittäinen yli- tai alilaidunnus ei kuitenkaan useimmiten ole haitallista kohteelle. Pidä hoitamisesta hoitopäiväkirjaa, jotta voit seurata sitä, millainen hoito tuottaa missäkin luonnonolosuhteissa toivottuja tuloksia perinnebiotoopilla.

Suosi lohkottamista

Voit säädellä laidunnuspainetta voidaan laidunkierron avulla eli jaa alue lohkoihin ja siirrä eläimiä lohkolta toiselle. Lohkotuksella voit säädellä alueen rehun tuottoa. Alueen rehuntuottokyky säilyy pidempään laidunkauden aikana, kun kasvillisuus ehtii elpyä välillä tietyissä kohdissa. Alkukesällä, jolloin ruohon kasvu on nopeampaa, laidunlohkon kasvillisuus voi palautua jo muutamassa viikossa. Loppukesällä ja kosteusoloista riippuen kasvillisuuden elpyminen voi kestää useamman viikon.

Älä anna lisärehua

Älä anna perinnebiotoopeilla laiduntaville eläimille lisärehua. Useimmat niittykasvit ovat sopeutuneet kasvamaan vähäravinteisessa maaperässä, ja lisärehun anto eläimille lisää kierrossa olevien ravinteiden määrää. Voit välttää lisärehun tarpeen esimerkiksi hyvin suunnitellulla laidunkierrolla ja alueen lohkottamisella. Jos rehuntuotto on alueella liian vähäistä, voit ottaa laidunkiertoon mukaan myös viljellyn laidunlohkon. Älä  aitaa perinnebiotooppia viljelylaitumen yhteyteen, sillä viljelylaitumelta kulkeutuu ravinteita karjan mukana perinnebiotoopille. Voit  kuitenkin antaa kivennäisiä laiduntaville eläimille perinnebiotoopilla. Sijoita kulutukselle altis kivennäisten antopaikka alueen vähäarvoisimpaan osaan.

5 Hoida niittämällä

Niitto on niittyjen perinteisin hoitomuoto. Niittämisellä on uniikkeja vaikutuksia alueen luontoon. Niiton ja niittoaineksen poiskeruun tavoitteena on lisätä perinnebiotoopin avoimuutta ja valoisuutta sekä vähentää maaperän ravinteisuutta. Niiton myötä kookkaan ja rehevöitymisestä hyötyneen kasvillisuuden kilpailumahdollisuudet heikkenevät ja tilalle saadaan matalakasvuista, valosta ja lämmöstä hyötyvää kasvilajistoa. Samalla runsastuvat myös lukuisat niityillä elävät päivä- ja pikkuperhoset, mesipistiäiset ja kovakuoriaiset. Hoitotulokseen ja perinnebiotoopin lajirunsauteen vaikuttavat niitossa käytettävät menetelmät ja välineet, niittoajankohta sekä niittokertojen määrä.

Valitse niittovälineet alueen ominaisuuksien mukaan

Niitä joko leikkaava- tai murskaavateräisillä välineillä. Parhaiten niittykasvillisuudelle sopivat leikkaavateräiset niittovälineet, jotka jättävät leikkuupinnan mahdollisimman pieneksi eivätkä vahingoita jäljelle jäävää versoa. Niittoa suunniteltaessa varaudu siihen, että niitoksen korjuu ja poiskuljetus aiheuttavat vähintään yhtä paljon työtä kuin itse niittäminen.

  • Viikate (leikkaavateräinen niittoväline): soveltuu pienten niittylaikkujen sekä kivisten tai muuten epätasaisten alojen niittoon.
  • Raivaussaha (leikkaavateräinen niittoväline): raivaussahan teristä pyöröterät soveltuvat vatukon niittoon
  • Traktoriin kytkettävät kaksoisterä-, sormipalkki- ja lautasniittokone (leikkaavateräinen niittoväline): soveltuvat hyvin laajojen ja tasaisten niittyalueiden niittoon.
  • Itsevetävät mininiittokoneet ovat käyttökelpoisia pienehköillä tai maastoltaan hankalasti niitettävillä kohteilla.
  • Trimmerit, ruohonleikkurit sekä niittosilppurit (murskaavateräiset niittovälineet): jättävät leikkuukohdan epätasaiseksi ja rikkonaiseksi, jolloin niitetty kasvillisuus altistuu sekä kuivumiselle että erilaisille sienitaudeille. Soveltuvat parhaiten peruskunnostukseen ja ongelmakasvien, kuten koiranputken, mesiangervon, vadelman, nokkosen ja maitohorsman poistoon.
  • Kolmioterä: soveltuu heinäisten alueiden niittoon.
  • Lautas- ja lieriöniittokoneet: soveltuvat etenkin peruskunnostettavien alueiden niittoon. Koneniitolla on helppo niittää lakoutunut kasvillisuus, runsas kuloheinä ja nuori vesakko. Niitettävän alueen on oltava kuitenkin tasainen ja kivetön.
  • Niittosilppuri: etuna on, että niitettäessä voit siirtää heinän voidaan suoraan kärryyn poiskuljetettavaksi.
  • Haravakone, paalain, keruuvaunu: soveltuvat tasaisilla ja kivettömillä alueilla niitetyn kasvimassan kokoamiseen ja keräämiseen.

Ajoita niitto oikein

Niitä kerran kasvukauden aikana. Paras niittoajankohta on heinä-elokuun vaihde, jolloin useimpien niittylajien siemenet ovat ehtineet kypsyä. Joidenkin myöhään kukkivien uhanalaisten ja harvinaisten lajien kasvupaikoilla niittoajankohtaa voi siirtää myöhemmäksi. Myös monien perhosten ja muidenkin hyönteisten aikuis- ja toukkavaiheiden ravinnonsaannin turvaamiseksi osa niityistä on hyvä niittää vasta elokuun lopulla. Kuivilla kedoilla riittää niitto joka toinen vuosi.

Niitä umpeutunut kohde ensimmäisen kerran alkukesällä ja uudelleen myöhemmin kesällä. Loppukesällä niitetty, toivottuja lajeja sisältävä kasvillisuus kannattaa koota ja kuljettaa pois vasta muutaman päivän kuluttua niittämisestä, jolloin siemenet ovat ehtineet varista maahan. Haravointi saa aikaan pieniä paljaan maan laikkuja, joissa niittykasvien siemenet voivat itää. Voit käyttää niittojätteen rehuksi tai kompostoida sen.

Jälkilaidunnus on eduksi luonnon monimuotoisuudelle ja sitä kannattaa suosia mahdollisuuksien mukaan. Laidunnus aloitetaan viikko tai kaksi niiton jälkeen ja sitä jatketaan kahdesta neljään viikkoon.

6.1 Puustoisten perinnebiotooppien hoidon erityistarpeet

Puustoisissa perinneympäristöissä vuorottelevat avoimet niittylaikut ja tiheät puustokohdat. Puustoiset perinnebiotoopit ovat tärkeitä elinympäristöjä etenkin sienille ja hyönteisille. Metsälaidunta, kaskimetsää ja hakamaata hoidetaan lähes yksinomaan laiduntaen, jota tarvittaessa täydennetään niittäen sekä puustoa raivaten ja harventaen. Lehdesniityn hoitoon kuuluu kevätsiivous haravoiden ja niitto ennen laidunnusta. Lounaisen saariston lehdesniityillä puuston hoidossa voidaan käyttää myös lehdestystä, eli puiden latvomista ja oksastusta. Alueen peruskunnostusta on yleensä myös aitojen rakentaminen hoitosuunnitelman mukaisesti.

Puustoisten perinnebiotooppien hoidon tavoitteet

Puustoisten perinnebiotooppien hoidon tavoitteena on ylläpitää elinympäristöjä, joissa esiintyy avoimia niittylaikkuja puuston lomassa. Harvapuustoisuus lisää auringon säteilyn pääsyä aluskasvillisuuteen ja puiden rungoille, mikä parantaa valosta ja lämmöstä hyötyvien eliölajien elinoloja.

Laidunnus on parasta puustoisten perinnebiotooppien hoitoa. Karjan määrä ei voi olla suuri, koska syötävää kasvillisuutta on selvästi vähemmän kuin niityillä. Varsinkin metsälaitumet ovat niukkatuottoisia. Sopivan laidunnuspaineen voit määritellä alueen kasvillisuuden ja hoidon tilanteen mukaan.

Puustoisia perinnebiotooppeja voidaan hoitaa sekapuustoisina tai yhtä valtapuuta suosien. Perinnebiotooppien puustorakennetta voidaan kehittää tekemällä pienaukkoja ja harventamalla metsien reuna-alueita valoisammaksi. Vältä tasavälein harventamista ja jätä pystyyn eri-ikäisiä ja erilajisia puuyksilöitä. Säästä vanhat lehtipuut sekä lahot pysty- ja maapuut rikastuttamaan luonnon monimuotoisuutta.

Laidunalueiden vanhojen puiden rungoilla elää useita sammal-, jäkälä- ja sienilajeja sekä monipuolinen hyönteislajisto.

Jätä yksittäisiä kuusia ja kuusiryhmiä laiduneläinten suojaksi. Poista kuitenkin alikasvokseen levinneet nuoret kuuset ja kuusen taimet. Voit tehdä varttuneisiin kuusikoihin pieniä aukkoja, mutta älä harvenna voimakkaasti, sillä se heikentää maisemaa, ja jäljelle jääneet puut kaatuvat helposti. Jos perinnebiotoopilla on jalopuiden, kuten tammen tai lehmuksen taimia, niin suojaa taimet tarvittaessa aidalla.

Paisteiset rinteet ja kumpareet ovat otollisia kohtia pienille valoaukoille, joihin pääsee kehittymään niittymäistä kasvillisuutta. Kuivia töyräitä ja polunvarsia niittämällä voit luoda kasvupaikkoja muun muassa kissankäpälälle.

Puustoiset reunavyöhykkeet ja metsäsaarekkeet

Puustoisten reunavyöhykkeiden ja metsäsaarekkeiden hoidon päätavoitteena on puiden ja pensaiden monikerroksisuuden lisääminen ja lajistollisen monimuotoisuuden säilyttäminen. Voit lisätä puuston monikerroksellisuutta suosimalla pellon reunassa matalakasvuisia lajeja. Poista varjostavia havupuita, mutta suosi alueella lehtipuita, pensaita ja katajia sekä kolo- ja maapuita. Raivauksesta hyötyy myös viereinen pelto, kun poistat sitä varjostavia puita. Jätä marjoja ja pähkinöitä tuottavia lajeja tarjoamaan ravintoa linnuille ja nisäkkäille. Tällaisia ovat esimerkiksi pihlaja, tuomi, paatsama, tammi ja pähkinäpensas. Myös haapa on maisemallisesti näyttävä ja tärkeä kolopuu. Pyri saamaan reunavyöhykkeelle vaihtelevuutta luomalla niittymäisiä aukkopaikkoja, paljastamalla kiviä, siirtolohkareita ja kiviaitoja sekä tuomalla esiin yksittäisiä maisemapuita.

Puoliavoimet, hakamaiset reunavyöhykkeet ja hakamaasaarekkeet

Hakamaisen reunavyöhykkeen ja metsäsaarekkeen hoidon päätavoitteena on puuston harventaminen puoliavoimen hakamaiseksi, jolloin puiden latvukset peittävät noin kolmanneksen alueen pinta-alasta. Metsäsaarekkeilla puuston voi jättää tätä tiheämmäksi tuulenkaatojen välttämiseksi. Harvennuksella pyritään siis avoimien alueiden ja puuryhmien vuorotteluun.

Aloita hoito poistamalla puustoa ja pensastoa avoimena säilyneiden niittylaikkujen ja vanhojen vahvaoksaisten puiden sekä katajien ympäriltä. Säästä vanhat lehtipuut, maisemallisesti kauniit puuyksilöt sekä laho- ja kolopuut. Huolehdi hakamaan puuston uudistumisesta jättämällä puuryhmien yhteyteen myös nuoria puita. Lisää puulajiston monimuotoisuutta suosimalla katajia, lehtipuita, erityisesti jaloja lehtipuita, marjovia puita sekä pensaita. Hoitoa kannattaa täydentää laidunnuksella tai niitolla, jolloin alue ei raivauksen jälkeen pensoitu tai metsity.

6.2 Avoimien perinnebiotooppien hoidon erityistarpeet

Avoimien perinnebiotooppien hoidon tavoitteena on lisätä niiden avoimuutta ja valoisuutta sekä vähentää ravinteisuutta. Säännöllinen hoito lisää vaateliaiden kasvien sekä muiden eliölajien, kuten perhosten, pistiäisten ja kovakuoriaisten lajimäärää. Parhaimmilla tuoreilla niityillä voi kasvaa jopa 40 eri putkilokasvilajia yhdellä neliömetrillä.

Puiden ja pensaiden raivaus

Raivaa umpeutuneilla niityillä juuri- ja kantovesoja muodostavat lehtipuut sekä erityisesti kuuset. Kaulaa vesovat puut, kuten haapa ja leppä. Jätä kuitenkin vanhat lehtipuut lisäämään luonnon monimuotoisuutta. Poista pienpuusto ja pensaisto raivaussahalla tai käsin kiskomalla. Laajoilla ja tasaisilla alueilla pensaita voi poistaa myös traktorilla tai mönkijällä. Niittosilppuri sekä lautas- ja lieriöniittokoneet soveltuvat pienten vesojen poistoon. Huomioi, että kannot hankaloittavat niittoa, joten ne poista ne ennen niittämistä. Katajia voi poistaa käsisahalla tai puutarhasaksilla sekä juurineen käsin kiskomalla. Voit kuitenkin jättää muutamia pylväskatajia alueelle.

Umpeutuneille rantaniityille levinnyt puusto ja pensaat raivataan ennen muiden hoitotoimien aloittamista. Laidunniityillä karja huolehtii vesakontorjunnasta. Poista ruovikko ja muu kasvillisuus niittämällä alue vähintään kahteen kertaan kasvukauden aikana. Rantametsien reunaan voidaan kuitenkin jättää maisemaa pehmentäviä pensaita. Myös vanhat pyöreänmuotoiset pajut on parempi säästää kuin raivata, sillä juurivesoista syntyvää vesaikkoa on hankala torjua.

Tulvaniittyjen raivauksessa on kiinnitettävä huomiota joenuoman muotoon ja veden virtaukseen uomassa. Raivaa kovemman virran puoleinen ja kulutukselle altis ranta vaiheittain ja jätä suojaksi pensaita sekä yksittäisiä puita. Muutoin raivattu joentörmä saattaa sortua uomaan.

Älä kasaa raivaustähteitä arvokkaan ketokasvillisuuden päälle vaan esimerkiksi raivatulle osuudelle. Muista myös kuljettaa kaikki raivaustähteet alueelta pois. Niitä voi käyttää esimerkiksi hakkeena.

Mikäli puusto ja pensaikko on tiheää, jaa raivaukset useammalle vuodelle. Näin estät raivattujen puiden ja pensaiden juuriston yhtäaikaisen ravinnepurkauman ja vähennät vesomista sekä niityn liiallista rehevöitymistä. Jos jatkohoito on tehokasta, vähäinen pensaikko ja puusto voidaan raivata yhdellä kertaa.

Huomioi, että alueella voi joutua tekemään myös ylläpitoraivausta.

Niitto

Niitto tehdään tavallisimmin heinä-elokuun vaihteessa niittykasvien siementen kypsyttyä. Niitä pahoin umpeutuneet alueet jo ennen kukinta-aikaa ja uusi niitto myöhemmin kesällä. Voit jättää osan niitystä niittämättä alueen perhoslajiston turvaamiseksi. Jatkossa riittää yksi niitto heinä-elokuun vaihteessa. Älä niitä kesken lintujen pesinnän.

Niitä joko käsin viikatteella tai leikkaavateräisellä niittokoneella. Viikate soveltuu hyvin pienten niittylaikkujen tai muuten epätasaisten ja kivisten alojen niittoon. Viikateniitto on kuitenkin työlästä ja vaatii oman ammattitaitonsa. Laajoilla ja tasaisilla kohteilla niitto sujuu parhaiten niittokoneella. Käsikäyttöiset 2-tahtikoneet ovat pieniä, edullisia ja ketteriä. Kovaan käyttöön tarvitaan kalliimpia 4-tahtikoneita. Hankalasti niitettävillä kohteilla voidaan käyttää myös raivaussahaa. Maatalouskoneet, kuten lautas- ja lieriöniittokoneet sekä niittosilppuri, soveltuvat etenkin voimakkaasti heinittyneiden ja laajojen niittyalojen peruskunnostukseen. Niitetty heinä kootaan ja kerätään pois haravakoneella, paalaimilla tai keruuvaunulla. Pienillä kohteilla voit kuljettaa niittoheinän pois esimerkiksi pressun avulla. Niittoheinä voidaan myös jättää maahan kuivumaan. Aurinkoisella säällä se kuivuu muutamassa päivässä. Heinää on hyvä pöyhiä välillä kuivumisen edistämiseksi. Heinä voidaan kuivattaa myös perinteiseen tyyliin seipäillä. Kuivauksen aikana heinä haravoidaan yöksi kasoihin, jotta kasteen vaikutus jäisi mahdollisimman pieneksi. Heinä on kuitenkin kuljetettava pois alueelta ravinteisuuden vähentämiseksi.

Kosteilla niityillä niiton helpottamiseksi vanha korsimassa voidaan poistaa edeltävänä talvena traktorilla auraten. Voit myös polttaa kuolleen ruovikon syksyllä tai varhain keväällä ennen muuttolintujen saapumista.

Laidunnus

Laidunnus on useimmiten helpoin tapa hoitaa erityisesti tuoreita niittyjä. Laiduneläimen valintaan vaikuttavat alueen koko sekä rehun laatu ja määrä. Rehevöityneillä niityillä laidunnuspaineen on oltava riittävän korkea.

Kivikkoisilla tai pehmeäpohjaisilla rantaniityillä laidunnus on käytännössä ainoa mahdollinen hoitotapa. Niitettävilläkin niityillä jälkilaidunnus on suositeltavaa lajistollisen monimuotoisuuden lisäämiseksi. Voit aloittaa laidunnuksen heti niityn kasvun päästyä vauhtiin. Tällöin muun muassa järviruoko on maistuvinta laiduntajille ja sen ravintoarvo on parhaimmillaan. Hyvän hoitotuloksen saavuttamiseksi laidunnusta on hyvä jatkaa pitkälle syksyyn. Näin niitylle jää mahdollisimman vähän kasvillisuutta kulottumaan. Valitse laiduneläin rannan kosteusolojen mukaan. Nautakarja soveltuu kaikille rantaniityille, mutta lampaat ja hevoset laiduntavat mieluiten kuivemmilla ja kovapohjaisilla niityillä.

Rantaniityillä hoidon alkuvaiheessa voimakas laidunnuspaine vähentää tehokkaasti ruovikkoa ja edistää toivottujen kasvilajien paluuta alueelle. Vältä lintujen pesimärannoilla liian suurta eläinmäärää, jotta lintujen pesät eivät tuhoudu. Hoidon alun jälkeen sopiva eläinmäärä on noin 0,5–1 nautaa hehtaarilla. Rakenna rantalaitumella aitaukset vesirajaan asti, jotta eläimet pääsevät laiduntamaan myös matalaan rantaveteen. Tällöin muodostuu matalakasvuinen rantavyöhyke, joka on erityisesti kahlaajien ja vesilintujen suosimaa ruokailualuetta. Mikäli ranta on hyvin matalaa, rakenna johteet pitkiksi tai aitaa koko vesiraja umpeen, jotta eläimet eivät karkaa. Huomioi, että voit joutua purkamaan aitauksen pois syksyisin ja rakentamaan sen uudelleen keväisin.

7 Kustannukset

Peruskunnostuksen kustannukset

Perinnebiotooppien hoidon kustannukset ovat korkeimmillaan peruskunnostusvaiheessa, sillä kunnostustoimet ovat aikaa vieviä ja edellyttävät runsaasti työtä. Kokonaiskustannuksiin on laskettava palkka-, materiaali- ja konekulut sekä työn suunnitteluun ja johtoon liittyvät kulut. Peruskunnostuksen kokonaiskustannuksiin vaikuttaa ratkaisevasti tehdäänkö työ palkka-, urakka- vai talkootyönä. Raivauksen hehtaarikohtaiset kustannukset riippuvat alueelta poistettavan puuston ja pensaiston määrästä ja koosta. Merkittävä osa kustannuksista aiheutuu raivaustähteiden korjaamisesta, hävittämisestä sekä poiskuljetuksesta. Kustannuksia syntyy myös kivien poistosta ja kantojen tuhoamisesta. Osa raivauskustannuksista voidaan kattaa kaadettujen puiden myyntituloilla tai hyödyntämällä puuaines poltto- tai muuna tarvepuuna.

Laidunnuksen kustannukset

Laidunnuksessa perustamiskustannukset ovat korkeat, mutta vuosittaiset ylläpitokustannukset jäävät vastaavasti varsin pieniksi. Esimerkiksi toistuvaan raivaukseen verrattuna laidunnus on edullinen tapa hoitaa ympäristöä. Kustannukset vaihtelevat tapauskohtaisesti. Kustannukset jäävät alhaisemmiksi, jos juomavesi saadaan rannasta tai suojakatosta ei tarvitse rakentaa puustoiselle laitumelle. Lampaiden ja nautojen maisemanhoitotyöstä maksetaan pääsääntöisesti ympäristökorvaus karjanomistajalle, koska karjanomistaja ottaa aina riskin viedessään tuotantoeläimiä oman tilan ulkopuolelle. Laidunyhteistyö teettää karjanomistajalle myös lisätyötä muun muassa paperitöinä ja eläinten kuljetuksessa. Nauta- tai lammaslauman siirtäminen on aina haasteellinen tehtävä. Hevonen tai hevoset sen sijaan viedään yleensä kesälaitumelle täysihoitoon, ja eläinten omistaja maksaa siitä korvauksen maanomistajalle. Korvausten suuruus riippuu tapauskohtaisesti työ- ja vastuujaosta. Myös paikallinen laidunten ja laiduneläinten kysyntä vaikuttaa korvauksen suuruuteen.

Perustamiskustannukset:

  • suunnittelukustannus
  • aitauksen rakentaminen
  • opastaulut
  • suojakatos

Ylläpitokustannukset:

  • kustannus eläinten maisemanhoitotyöstä
  • eläinten kuljetus
  • eläinten hoito ja valvonta
  • juomaveden järjestäminen
  • aitauksen ylläpito
  • niitto, raivaus
  • vakuutukset

Niiton kustannukset

Niiton työmäärä ja kustannukset riippuvat käytettävästä menetelmästä sekä työvälineistä. Viikateniitto vaatii runsaasti aikaa, työvoimaa ja taitoa. Viikateniitto sopiikin parhaiten pienialaisille kohteille, joilla työ vaatii tarkkuutta esimerkiksi uhanalaisten lajien tai kivisyyden vuoksi. Viikateniitto on ainoa vaihtoehto kohteille, jotka eivät kestä raskaita koneita. Koneniitto on viikateniittoa huomattavasti nopeampaa ja luonnonniityllä siihen kuluu keskimäärin kolme tuntia hehtaaria kohden. Pienniittokoneilla työ voi kestää 10–20 tuntia/hehtaari. Korkeatuottoisilla niityillä sekä uudelleen käyttöön otettavilla kohteilla niittokustannukset ovat verraten korkeat. Niittyjen kivisyys tai kantoisuus hidastavat niittoa ja lisäävät näin ollen myös kustannuksia. Kustannuksia syntyy myös heinän kokoamisesta ja poiskuljetuksesta.

Rahoitusmahdollisuuksia:

Tukea perinnebiotooppien hoitoon: Ympäristökorvaus (ruokavirasto.fi)

Rahoitusta perinnebiotooppien kunnostamiseen: Helmi-ohjelma (ympäristö.fi)