Punikkitatit ovat tukevia ja kookkaita, lakin halkaisija voi lajista riippuen olla jopa 25 senttiä. Jalan nukkatupsut ovat karkeat ja usein tummat, joten ne näkyvät hyvin. Lakin pintakelmu kiertyy hieman lakin reunan alle päinvastoin kuin lehmäntateilla (Leccinum scabrum), joihin punikkitatit usein sekoitetaan. Lisäksi lehmäntatit ovat pienempiä ja pehmenevät nopeammin kuin punikkitatit.
Punikkitatit kasvavat nimestään ilmenevän puun juurisienenä koko maassa, varsinkin koivunpunikkitatti on yleinen. Punikkitattien maku on mieto ja tuoksu heikko.
Koivunpunikkitatin (Leccinum versipelle) lakki on oranssi, valkoisen jalan nukkatupsut harmaat tai mustat ja malto on valkoista ja kiinteää, mutta tummuu leikkauspinnoista punertavan violetinharmaaksi, lopulta violetinmustaksi.
Haavanpunikkitatin (Leccinum aurantiacum) lakki on punaisempi kuin koivunpunikkitatin, valkoisen jalan nukkatupsut ovat aluksi valkoiset, sitten ruskeat. Haavanpunikkitatin malto tummuu hitaasti ja punertuu, mutta ei yhtä paljon kuin koivunpunikkitatin.
Männynpunikkitatin (Leccinum vulpinum) lakki on punaruskea – tumman kuparinpunainen. Valkoisen jalan nukkatupsut ovat aluksi vaaleanharmaat, myöhemmin tumman harmaanruskeat tai mustat. Malto tummuu vain vaivoin.
Punikkitattien satokausi alkaa usein jo heinäkuussa ja jatkuu aina syyskuun puoliväliin. Joskus uusi sato voidaan kerätä vielä syyskuun lopussakin.
Punikkitatit on kypsennettävä hyvin, muuten niistä saa vatsavaivoja. Punikkitatit säilötään kuivattamalla: lakki leikataan pystysuunnassa, jalka pitkittäin tai poikittain 5 millimetrin viipaleiksi ja kuivataan. Myös kuivatut sienet tulee kypsentää. Kotikäyttöön punikkitatit voi myös pakastaa esikäsiteltyinä.
Koivunpunikkitatin malto mustuu kypsennettäessä, mikä on luonteenomaista, mutta haitatonta. Vanhan sienen jalka on sitkeä ja kuitumaltoinen, joten sitä ei kannata käyttää.